Augustuksen Rooma oli kansalaisvaltio, mutta ei enää kansallisvaltio. Rooman kansalaisuudella oli valtava merkitys, kuten apostoli Paavali saattoi todistaa. Noin sata vuotta aiemmin oli taisteltu liittolaissota. Rooma voitti sen suostumalla kapinallisten vaatimuksiin kansalaisuudesta.
Liittolaissodasta on erilaisia näkemyksiä, mutta käytännössä sen tulos oli Italian yhdistyminen roomalaiseksi. Se myös aloitti veristen kansalaissotien ja vainojen sarjan, johon roomalaiset niin tuskastuivat, ja joka tuhosi tasavallan.
Sanotaan, että demokratiassa aina tulee Caesar. Ehkä niin on, mutta ennen häntä tulivat myös Marius ja Sulla, eikä näky ollut kaunis.
Augustuksen aikaan meidän mieltämämme Rooman suurin kukoistus oli vielä edessä. Kuitenkin kansallisvaltiona alkuperäinen Rooma oli jo kuollut. Sen kirjallisuuden tuolloin suurimmat nimet olivat muukalaisia, joitten äidinkieli ei todennäköisesti edes ollut ollut latina. Vaatimattomat pienviljelijät oli hävitetty ja ajettu kaupunkien slummeihin suurtilojen, latifundioiden tieltä. Kulttuurisnobit puhuivat keskenään kuuluvasti usein huonoa kreikkaa. Parin sukupolven päästä ei ikivanhoista ja kunniakkaista patriisisuvuista ollut juuri yhtäkään jäljellä.
Asetetaaan meidän ihailemamme Rooman valtakunta Plinius vanhemman ja Marcus Aureliuksen väliin. Pliniuksella oli jo Rooman ideaali, joka muistutti Kiplingin ideaalia ja valkoisen miehen taakkaa. Tuhoon on aikaa vajaat nelisensataa vuotta. Sama kuin Westfalenin rauhasta tähän päivään.
